Härpäke rinnalla

Nämä laitteet ovat kehittyneet erittäin paljon, ihan muutamassa vuodessa. Ei juurikaan huomaan eikä näy. Pahinta tässä vehkeessä on se tarra / teippi, millä härpäke on kiinni. Se kutisee kokoajan ja siitä jää jälki kahdeksi viikoksi.

Tämä laite on siis oireseurantaa varten. Yritetään tällä saada kiinni mun rytmihäiriöitä ja sydämen väärää käytöstä in action. Paha tässä on se, että mun pitää itse painaa nappia, kun oire ilmenee. Viikon pitäisi käyttää, mutta laite mittaa vain 10 oiretta. Tuli muuten täyteen reilussa vuorokaudessa. Olen siis jo palauttanut laitteen. Kardiologi soittaa ensi viikolla, ja toivon, että on eri kardiologi kuin viimeksi. Ainiin , mutta hänhän ei edes ollut kardiologi. Kardiologin vakanssilla kyllä, mutta ei varsinainen kardiologi. Ei tiennyt, mitä tehdä kanssani. Ei mitenkään poikkeava lausunto. Moni sanoo samaa. En ole ihan helpoimmasta päästä.

Sisäinen apinanraivo ja vatsalihakset

Ohjaaja antaa ohjeita oikeanlaiseen vatsalihastreeniin: "Löydä sisäiset vatsalihaksesi." Whaat?
helevetti. Pitääkö nekin nyt löytää? Eikös se jo riitä, että löysin sisäisen apinan raivoni ja sisäisen sisupussini. Ja sisäisen kauneuteni. Eikös se nyt jo riitä, että on pakarat, reidet ja pää kipeänä? Pitääkö mennä sisäiseenkin? Ja maahan komennus. Tuttu meneemenee - huuto, ohjaajalta. Armeija on menettänyt oivan upseerin meidän ohjaajassa. Ääntä ja sisua on kuin pienessä kylässä.

Sähkökatkos meinasi pysäyttää pakara-vatsa-reisi-rääkin pyöräilyn kohdalla. Musiikki pysähtyi ja niin pysähtyivät mun jalatkin, mutta ohjaaja vain huutaa. "Meneemenee, ei haittaa! Poljepolje! Tässä kohdassa oli vielä 30 sekkaa jäljellä."
Mä huudan tuskissani, ettei ollut! Ei varmaan ollut kuin 5 sekkaa.

Vaikka valitan ja huudan ohjaajalle tunneilla, palaan aina takaisin.
Kesällä alkaakin (ihanaaihanaa!) uudenlainen raskas TRX-treeni, johon tietenkin ilmoittauduin heti, kun se oli mahdollista. Ihan jokaiseen sunnuntai-iltaan. Tosin uhkasin kyllä perua ne kuultuani niiden sisällön. Sellaista rääkkiä, että pelottaa hurjempaakin. Kun matelin ohjaajan luo ja sanoin peruvani ilmoittautumiseni, hän totesi vain, ettet sä mitään peru.
Öh.
No, oikeassahan hän on. Puhun vaan. Lämpimikseni. Odotan kuitenkin hirveästi sitä hetkeä, kun pääsen taas hihnoihin roikkumaan. Toivottavasti ilmoittautuu tarpeeksi porukkaa, että tunnit pidetään. Multa pitää pää lähteä, etten mene, tai kakrujen sairastua (koputtaa puuta, ettei kukaan sairastu).

Siihen asti LEPoo (just joo, ei nyt kuitenkaan)

Kuukahdus lenkillä pellon keskellä

Päätin perjantaina käydä illalla lenkillä. Kesällä on tauko ryhmäliikunnoissa, joten lenkkikammoni täytyy väistyä. Vaikka perjantai ei ollut samanlainen paahdepäivä kuin lauantai ja sunnuntai, olin silti kuukahtaa. Mukanani oli juomapullo ja taisteluhenkeä, mutta helle veti silti pisteet, mikä ei ollut omiaan helpottamaan lenkkikammoani.

Eihän tässä kaupunkimaisemassa mitään vikaa ole, sen puoleen lenkkeily ei olisi paha, mutta, hemmetti sentään, että on tylsää.

Peltoa siellä, peltoa täällä, peltoa edessä ja peltoa takana

Tässä vaiheessa olin juonut puoli pulloa urheilujuomaa ja jouduin hetkeksi hidastamaan, koska olin juonut liikaa ja rupesi pistämään. Voi herranen aika, mikä urpå moka. Toisaalta, pakko oli juoda, koska päässä vippasi, mutta toisaalta olisi pitänyt juoda vähemmän, ettei rupea pistämään. Jos mietityttää, tuliko tankattua päivän aikana liian vähän, niin varmaan sitten tuli. Vaikka mielestäni en mitenkään kauhean vähän juonut päivän aikana. Kyllä meinasi jäädä lenkki puolitiehen. Tässä kohtaa vaan puoliväli tätä kierrosta on lähellä, joten pikkuponnistus, eikä tarvitse miettiä kääntymistä takaisin. Kotiinpäästyäni kellahdin ulkoportaille ja vähän aikaa piti hengähtää, että näkö palautui.

Sen jälkeen raportointi kuntokampanja.fi lle ja puurolautasellisen lahjoittaminen, jeii! 

Loppuviikonloppuna en sitten lenkille mennytkään. Hullunhommaa tuossa helteessä. Illatkin sen verran lämpöisiä, että suosiolla jätin lenkkeilyt vähän hullummille. Senkin vuoksi, että koko viikonloppu meni rannalla lasten kanssa kuumuudessa. Ihana asua rannan vieressä, toisaalta. Lasten on pakko oppia uimaan, eikä tarvitse paljoa miettiä lämpöisten kelien tultua, mitä sitä tänään tekisi. Juu, ei todellakaan tarvitse miettiä. Aamulla samantein lasten avattua silmät, ensimmäinen kysymys oli; milloin mennään uimaan? Olimme tuntitolkulla rannalla ja kahteen kertaan molempien päivien aikana. Aikomukseni oli mennä uimaan lasten kanssa. Juuh, kastelin varpaani. Ai jösses, miten kylmää se oli. En usko sen olevan edes 15 asteista.

Torstaina ukkonen oli yllättää rantailijat

Lapsia sellainen pikkuseikka kuin kylmä vesi ja vesisade ei haittaa, mutta äippä olikin eri maata.  No, eipä tarvinnut vesisadetta pidellä viikonloppuna, vaan hellettä. Keskipäivällä oli niin kuuma, että lapset saivat hyvällä omalla tunnolla katsoa elokuvaa ja äiti sai lepoa helteestä. Toki keskipäivällä pitää muutenkin välttää auringonpaahdetta, uv-säteilyn ollessa pahimmillaan, mutta kyllä nyt oli niin kuumakin, että olisi tehnyt mieli pulahtaa sinne liian kylmään veteen, mutta olisiko pumppu tykännyt siitä (mä en ainakaan).

Pakara-vatsa-reisi, julmaa tuskaa

Lihas muistaa, mihin on viimeksi treenatessa jäänyt.
What?
Makasin Liikuntapiste Lavidan lattialla, kaikkeni antaneena, silmät sumeana, veren maku suussa, kun ohjaaja kutsui pyöräilemään. No, olinkin jo valmiiksi lattialla. Tosin mitään en enää pysty tekemään, niin oli kova treeni jo alla. Niin luulin.
Ohjaajan tarpeeksi huutaessa, meneemenee! Oli pakko itsensäkin jo tsempata ja nostaa jalat kohti kattoa. Siitä vaan pyöräilyliikettä vääntämään E-Typen tahtiin, taas. Mutta ei mun lihakset kyllä muistaneet, mihin olivat päässeet viimeksi, ei todellakaan. Ne muisti vaan sen tuskan, mikä pyöräillessä tulee. Se biisi oli varmasti pidempi kuin viimeksi. Se vain jatkuijajatkui.
Välillä hakkasin reisiä ja lonkkia, etten vaan luovuta. Jos mulla olisi ollut kello, olisin ottanut aikaa ja antanut itselleni luvan lopettaa edes samassa kohdassa kuin viimeksi, mutta kun ei ollut.
Joutui vetämään koko biisin!

Jess! Mahtavaa! Sain sen kokonaan poljettua, mutta en mä kyllä sen jälkeen vähään aikaan pystynyt liikkumaan. Mä en tuntenut jalkojani ollenkaan.

Huomenna tai ylihuomenna voikin sitten huutaa tuskissaan sängynpohjalla uimarengasta, koska varmasti hanuri on kipeänä, kyllä mä venyttelin muiden mukana, mutta en ole rullannut (oma häpeä). Huomisen TRX:n jälkeen on kyllä pakko rullata. Torstaina pitää olla kuosissa.

Niin, ja tuli taas lahjoitettua puurolautasellinen, kuntokampanja.fi:n kautta.

HIITosti itsensä rääkkäystä ja puuron lahjoittamista

Mun piti laittaa kuva itsestäni ZumbaToningin ja HIITin jälkeen, mutta oli kuulkaa niin ruma näky, että päätin näyttää, miltä sunnuntai näytti aamukuudelta. Tämä on aivan varmasti yksi tärkeimmistä syistä, miksi pidän asuinpaikastamme. Vaikka nukkuisin mieluusti pidempään, tämä näky tekee heräämisestä sen arvoista.

Oli taas sellainen rääkki, että voi apua! Zumbaaminen on mukavaa, tanssiminen kivaa ja Toning tuo lisäpuhtia touhuun. Se on myös hyvä alkulämpö HIITille. Voi sitä tuskaa, minkä eilinen HIIT aiheutti mulle. Vedin itseni aivan liian piippuun, viimeisiä vetoja ei voi sanoa edes vedoiksi, niin onnettomilla heilautuksilla meni. Tankkaus meni aivan pieleen, päätä rupesi särkemään ja särkee edelleen.  Vapisevin jaloin kotiin, näköä haittasi, konttasin olkkarin lattialle, johon mieheni oli jo laittanut valmiiksi rullan, jotta en jättäisi rullaamista väliin. Selkä oli aivan jumissa, reidet ihan tohjona.

No, eipä voi tällä kertaa valittaa kuin omaa huonoa tankkausta. Mutta muuten hyvää teki ja alkavaa kesätaukoa harmittelen. mur.
Liikuntapiste LaVidassa kyllä alkaisi aivan sairaan makealta ja kidutukselta kuulostava kesärääkki, Army, mutta se on juuri lasten loman aikaan, että se siitä mun kohdalla. hö.

Satuin viikonloppuna vahingossa katsomaan #Elixir - ohjelmaa ja kiinnitin huomioni heidän #kuntokampanjaansa. Elixir, World vision ja Nettitreeni ovat yhdessä kehittäneet kuntokampanjan, jossa tarkoituksena on yhdistää hyvän tekeminen ja oma liikkuminen. Mahtavaa! Tuli siis lahjoitettua lautasellinen puuroa Afrikkaan eilisellä rääkillä.

Itse järjestettyjä tykytyksiä

#Lossiranta 05/2014, Eloveena ja kapinen kitaristi :)

"taitelijanimen" keksi Lossirannan henkilökunta, hah! 

Ikinä aiemmin en ole mikin kanssa yksin laulanut, yleisön edessä ja erittäin kovan ramppikuumeen omaavana, olin varma, että mun sydän pysähtyy siihen. Tai tulee kurkusta ulos. Henki ei meinannut kulkea, enkä mä mitään kuullutkaan, tai kuulin mä. Mun sydämen hakkaamisen. Kieli turposi ja kurkku kuivui. Ääni ja muisti katosi. Saman tien, kun menin lavalle, unohdin täysin, mitä piti laulaa, miten sävel menee, miten sanat. Biisit, jotka tunnen takaperinkin. Muuten meni hyvin. Jooh.
Kuulemma ekaksi kerraksi meni hyvin. Olen vain niin kovin kriittinen itseni kanssa, kaikki pitäisi aina mennä täysin oikein ja kunnolla, heti. No ei mennyt, voin kertoa. Oppia tuli kyllä, ja rutkasti! Yleisö oli ihanaa, tosi kannustava ja pari yllätystäkin yleisössä oli! Kiitos heille siitä!

Nyt vaan lisää treeniä, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, vaimitensenytmeni?

Enpä olisi uskonut, että tämäkin koittaa. On niin helppoa luvata tekevänsä jotain, joka tapahtuu tulevaisuudessa. Ihan kuin ajatuksissa olisi, että se päivä on tuolla jossain, kaukanakaukana. Kun se  päivä sitten tuleekin, on myöhäistä enää rypistellä. Mulla niitä päiviä välillä tulee ja tämä päivä on mulle yksi kovimmista. Olen luvannut tehdä jotain, jota en i-k-i-n-ä olisi uskonut tekeväni. Mutta ei auta, ystävälle tehty lupaus on pidettävä ja pelot on kohdattava, eikö?

Taitaa vatsa olla pahemman kerran kuralla tänään.

sillä ajatuksella mennään, että kivaa tulee olemaan!

Sössivä kokki onnistui

Jess. Onnistumisen iloa! Pienen pieni asia ja moni voisi sanoa, että todella helppo asia, mutta järjestelmällinen kokkaaminen (tai yleensäkään kokkaminen) ei ole mulle ikinä ollut se ykkösjuttu. Peruspöperöt teen ja lapsetkin tykkää, mutta heti, jos täytyy mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, sössin.

Löysin aivan mahtavan, helpon ja terveellisen ohjeen Steffit - blogista mustikkasmoothie, jota päätin kokeilla aamupalaksi. Koska aamiaiseeni on aina kuulunut vilja jossain muodossa, joudun keksimään uusia tapoja saada kuituja, eikä ruokailutottumusten uusiminen tai uuden keksiminen ole vahvimpia puoliani. Tekee tiukkaa myöntää se edes itselleni, mutta hei, jos eukko on jo 4-0, on se pakko vaan kohdata tosiasiat silmästä silmään. Pitää vain yrittää muistaa ne omat vahvuudet, eikä vaipua itsesääliin.

Koira antoi kuuluvan vastalauseensa tekemiselleni:

Hahhaa, tässä tulos ja pienen epäröinnin jälkeen maistoin, ja se muuten oli hyvää. Kookosöljy tuo kivan vivahteen siihen. Lapset tosin vähän karsasti sitä,eikä mies pidä kookoksen mausta ollenkaan, mutta riittääpä äidille enemmän.

nomnom

Nyt ,kun huomasin, että uuden tekeminen on aika helppoa, kun suunnittelee hyvin, ja kerää kamppeet valmiiksi, ehkä innostun lisää kokeilemaan uusia juttuja keittiössä.


Tai sitten en.

"Yksi sun arvoista on punaisella"

Aamupäivä meni rasitus-ekg:ssä. Olen käynyt pari kertaa aiemminkin, enkä odottanut tältäkään käynniltä kovinkaan paljoa. Rasituksessa ei tule ylimääräisiä lyöntejä, ei rytmihäiriöitä. Paikalla oli tällä kertaa hoitajan lisäksi 15 - vuotias erikoistuva lääkäri, ihana tyttö, mutta oli tainnut syödä sammakoita vadillisen ennen tutkimusta. "olet käynyt labrassa ennen tätä, tuloksissa yksi arvo on punaisella, mutta en mä tiedä, mikä arvo se on."

"kiva katsoa tätä käyrää, kun asiakas on terve ja hyväkuntoinen, näkee, miten tämän pitäisi käyttäytyä."

"sulla näkyy täällä käyrällä lapsille ja nuorille tyypillinen hengityksen mukaan muuttuva syke, se on ihan ok, kyllä" " sulla on nuori sinus (halusin kuulla sisus, hehheh)"

Johon totesin, että kiva kuulla, mulla on aikamoinen neljänkympin kriisi menossa.

Rasituksen jälkeen piti vielä maata palautumisen ajan piuhoissa, ja tsing, samantien, kun syke rupesi laskemaan, tuli rytmihäiriö ja ylimääräisiä lyöntejä.

Lääkäri kysyi, huomaanko ne? Juu, huomaan, mutta en osaa erotella niitä, koska ne on aina olleet mulla ja olen pitkään luullut, että se on normaalia. Että kaikilla on. "no hyvä, että ne ei haittaa sun normielämää" Mutta eikö niiden pitäisi? Jos jonkun nimi on "ylimääräinen", eikö se ole niin, että sitä ei pitäisi olla? Tai jos nimessä on "häiriö", eihän sen kuulu tulla?

  

Noh, tuloksia en saanut nyt, kardiologi soittaa kesäkuun alussa, joten ei kiireellistä ja voin jatkaa samaan mallin kuin tähänkin asti. Eipä se olisi estänyt minua, jos lääkäri olisi jotain muuta sanonutkin. Olo on mainio rasituksessa, mitä nyt normaalia sykkeennousua ja lihasten väsymistä, niin mikäs siinä!

Polkiessani kuntopyörää rasitustestissä puhuimme lääkärin kanssa kuntoilusta ja hän totesi, että hän kovasti haluaisi käydä, mutta aika on niin rajallista. Se on aivan totta, tiedän neljän pienen äitinä, eikä aina edes kovalla tahdollakaan saa aikatauluja järjesteltyä, mutta onneksi aina välillä löytää sen pienen raon, mihin tunkea aikansa. Lääkärin valitellessa ajan puutetta, kävi mielessä, että what? sä oot viistoista, ei lapsia, mihin aika menee kuin töihin ja harrastamiseen? Mutta muistelin omaa parikymppisvaihetta, ei silloin ollut tosiaan aikaa. Ei sitä osannut samalla tavalla organisoida eikä priorisoida kuin nyt. Eikä ollut tietty tarvettakaan.

Ysärillä p**se kipeäksi

Näin vähän tarvitaan siihen, että on vatsalihakset (juu, olen löytänyt ne), pe**e(siis pakaralihakset) ja reidet tulessa. Siis voi herranen aika, mä huusin tuskaa, vaikka yritin oikeasti olla sivistynyt ja hiljaa, etten häiritse muita. Siinä vaiheessa, kun olimme lankuttaneet, "vuorikiipeilleet" lankussa, pyöräilleet matolla, lankuttaneet, vuorikiipeilleet....Mä huusin, voi jösses, mää huusin niin, että seuraavaa kertaa varten voi ohjaaja varmaan laittaa musaa kovemmalle.
Pyöräilybiisikin kesti sa***na melkein viisi minuuttia. Oli muuten ysäriä parhaimmillaan, E-Type! Ohjaaja kysyi yhdessä vaiheessa, kiljumiseni aloitettuani, että "ainiin, olitko sä ekaa kertaa?"
No, kai mä kulutan naamaani siellä tarpeeksi usein, että muistetaan mun olleen useimminkin siellä. "Olisit ottanut vähän kevyemmin"
Hehheh, ihan oikeasti. Ei mun luonto antanut periksi. Tai siis antoi. En mä kestänyt sitä pyöräilyä, ei kestänyt koko 4,23 minuuttia. Pakko oli pysähtyä hetkeksi. Rehellisesti, kahdeksi hetkeksi, mutta joutui kyllä röyhistämään rintaa vähän, kun ohjaaja sanoi, että ekaksi kerraksi meni aivan älyttömän hyvin. Jess! Mahtavaa! Uhosin, etten enää ikinä mene sinne (taas), mutta äsken jo ilmoittauduin seuraaville mahdollisille kerroille. Ihme on, jos ei tuolla ohjelmalla rupea keskikeho olemaan kohta vähän paremmassa kuosissa.
Huomenna onkin varmaan tuskallista olla rasitus-ekg:ssä ja kuntopyörässä. Reidet varmaan kiljuu. Positiivinen puoli on siinä, ettei se ole ylihuomenna. Silloin ei varmaan pystyisi.

Lettuja flunssaisille

 Vappuna meillä juhlittiin 50 vuotiasta päivänsankaria. Sankari ei itse halunnut juhlia, sillä kärsii pahemman luokan ikäkriisistä. Isommat lapset kuitenkin tulivat käymään ja toivat kakun mukanaan. Kakku oli oikein hyvää ja meni hetkessä. No joo, totuuden nimessä meillä on monta syöjääkin, isompia lapsia kolme, lisäksi yhden avomies ja pienempiä mukuloita neljä.

Star wars day (4.5) - meillä vietettiin asianmukaisin menoin: maailmoja pelastaen, Darth Vaderia uhmaten.

 Edellisviikko ja tämä viikko on mennyt flunssassa. Ellen itse ole ollut flunssaisena, on muksut olleet, joten kuntoilu on ollut täydellisen minimissä. Huomenna olisi tarkoitus mennä pavareen (pakara-vatsa-reisi). Siinä en vielä ole käynytkään, ja innolla odotan, kuinka kipeäksi sitä tulee. Veikkaan kyllä, että olo tulee kuitenkin olemaan suunnattomasti parempi kuin mitä on ollut kahden viikon ajan.

Äipän sylissä sairastetaan, yhdessä.

 Ja koirakin änkesi peiton alle. Kumma rekku, aina sohvalle änkeämässä, iholle. Varsinkin, kun joku on kipeänä, tulee koiruus lämmittämään.

Lasten sairastaessa ei ruoka maistu kunnolla. Silloin on melkein sama, mitä syö, kunhan syö. Letut meni meillä hyvin, hillolla ja ilman. Olen laiska ruuanlaittaja, en kauhean paljon tykkää kokkailla, ja letutkin yleensä vedän isolla pannulla, jottei tarvitse kovinkaan kauaa hellan ääressä seistä. Tällä kertaa otin lettupannun, sillä 9 v tyttäreni sanoi, ettei tykkää kuin pienistä letuista. Isot maistuvat omituisilta. Noh, joskus koolla on väliä. Kysyessäni, oliko ne pienet nyt parempia kuin isot, mussutti tyttö innoissaan jo seitsemättä lettuaan.

 Yhdessä sairastamisessa on se ikävä puoli, että itse on aivan poikki ja kuitenkin pitää muita hoitaa. Hyvin jaksaa, kun saa istua itsekseen edes sen kaksi minuuttia kerrallaan.

En saanut, koira asettui saman tien syliin.