Kolmas tyttäreni aloitti ekanluokan, viimein, pitkän odotuksen jälkeen. Siis hän odotti, en minä.
Tytär oli jo perjantaina, aamulla kello seitsemän, ovenkahvassa roikkumassa, reppu selässä. "Joko, äiti mennään kouluun?" Ei kulta, ei vielä tänään. Maanantaina vasta. Kolme päivää vielä. "Hööööö" ja reppu selässä käveltiin koko viikonloppu, joka paikkaan.
Ja maanantai koitti viimein. Lapsi oli valmiina lähtöön. Äiti ei ihan vielä. Kumma, vaikka sitä on jo kolme saattanut koulumatkalle, on se silti liikuttavaa. Itku tuli tällä kertaa vasta kotiinpäin ajaessa, kun mietin pientä tyttöäni ja hänen päivänkulkuaan kuinka mietin sitä, miten ne isot koulunovet nielaisivat hänet. Ja mietin sitä, miten yksi tärkeä etappi on saavutettu hänen elämässään. Kuinka toivoisin hänen saavan hyvät eväät elämään.
Yksi vielä päiväkodissa, muutaman vuoden päästä tämä on hänelläkin edessä, silloin en kyllä säästy kyyneliltä, en varmasti missään vaiheessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti