Täytyy pienen ihmisen päätä pakottaa, kun vain uudestaan ja uudestaan tekee itselleen tätä. Kokeilee uusia rajoja. Mun raja löytyi nyt. Ei vaan pysynyt vauhdissa, ei millään. Silmissä sumeni. Ja ihan oikeasti oli muuten varmaan ensimmäinen kerta, kun tosissani mietin, että pakko pysähtyä.
Se hetki meni nopeasti ohi, unohdin pysähtymisen, luovuttamisen, kun ohjaaja huutaa "vielämeneevielämenee". Rupesin tuijottamaan kelloa kymmenen, no, myönnetään, viiden minuutin jälkeen. Rapakunto on ikävä asia.
HIITin jälkeen oli rullattava. Ja se teki jo paljon parempaa. Siis kipua ja tuskaa. Kyllä hartiat on päässyt pahasti jumiin. Tärkeintä HIITin jälkeen oli rullata jalat ja pakarat, koska tällä kerralla keskityimme niihin, mutta rullasin perään myös hartiat ja teki kipeää. Rullauksen aikana juttelu täytti ilman. Rentoa ja kivaa höpöttelyä. Kanssasiskot puhuivat ruokavaliostaan, sen muutoksista ja mitä nyt kannattaisi syödä ja milloin. Voi whaat? Syödä? Pitäiskö nyt vielä pystyä syömään? Ei, ei, ei. Hyvä, että pystyn hengittämään vieläkään. Eräs kanssakärsijöistä kysyikin, että oletko sä hengissä? Et sä normaalisti näin hiljainen ole.
Ai miksi hämähäkit? Totesin, ettei hämähäkit viihdy homeessa, mutta eivät ne viihdy kuolossakaan, ja sitä tämä päivä oli. Aivan täydellinen päivän alku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti